Lähdemme kaupasta ja yritän kaupata saamaani ajatustani äidille, perustelemalla. Kuinkas muutenkaan aikuista saisi hyväksymään lapsen elämääkin suurempaa toivetta. Kerron, kuinka naapurissa on hieno vahtikoira ja kuinka kaikilla pitäisi olla sellainen, että olisi turvallista. Tulkitsen äidin hymyn ensimmäiseksi pehmenemisen merkiksi, enkä lapsellisuuttani ymmärrä, että äiti hymyilee miettiessään iltaa ja kuinka kirjoittaisi taas tästäkin “lapsen suusta” -tapahtumasta päiväkirjaansa. Saavuttuamme kotipihalle olen siis jo täysin varma, että meille tulee vahtikoira ja vieläpä tismalleen samanlainen perhoskoira (rotu selvisi minulle vähän vanhempana), jonka olimme äsken kaupan pihalla nähneet.. Olen autuaan tietämätön vielä siitä, mitä tarkoittaa pettymyksensietokyky, mutta sellaiseen abstraktiin käsitteeseen tulen lähipäivinä tutustumaan!
