Kello näyttää kuutta vaatiessaan nousemaan.
Istun hetken sänkyni reunalla ja hapuilen otetta niskasta.
Peilistä katsoo väsynyt kummajainen.
prop prop prop prop prop… porisee kahvinkeitin…
Kellon viisarit heiluvat herätellen huomiotani -kohta on jo myöhäistä!
Virkistävä kahvini tummuu keittimessä, odottaen juojaansa, minun
ollessani jo kaukana tien päällä. Voin enää vain haaveilla kofeiinin
virtaamisesta suoniini…
Puristan rattia keskittyneesti ja tarkkailen vastaantulevia
väsyneiden varalta.
Tutut aamun herättäjät nostavat satunnaisen hymyn huulilleni
ja märkä lumi roiskuu iloisesti kaartaessani parkkipaikalle.
Alan heräillä.
Viimein saan höyryävän kuumaa kahvia eteeni, nautin sen hyvässä
seurassa. Olen valmis uuteen päivään.
Päivä on täynnä hyväntuulisuuden hattaraa. Hymyjä kahvijonossa,
ääniä, jotka muistuttavat meillä olevan merkitystä. Uusien ideoiden,
ajatuskuplien siirtyessä tietoisuuteemme, ei voi olla miettimättä siinä
sivussa jännittävää uuden elämän odotusta, onnen täyttymyksen
mukanaan tuomaan hymynkaretta, sinistä surua läheisen sairaudesta.
Elämänkaarta, sateenkaaren väreissä.
Hiljaisuuden sävelistä nauttivallekin, tunnit samojen kysymysten äärellä
kulkevien ihmisten läheisyydessä… aikavaras saa viedä osansa.
Lähden kohti kotia latautuneena ja onnellisena viimeistä katseesta,
joka viestittää kirjeen kulkemisesta.
Ennen kuin huomaankaan. Palaan arkeen, kuullessani lapseni kirkkaan
äänen: ”Äiti, tämä piirustus on sinulle.” Olen kotona <3
