Seison punaisen Minin etupenkkien välissä ja tärisen odotuksen tuomasta jännityksestä. Se tunne, kun osoitat kymmenen sormeasi kohti herkkää poikalasta ja tämä juoksee äitinsä helmoihin kiljuen.. kiljuminen vaimenee loukatun nyyhkytykseksi.. se voimaannuttava vallan tunne vaahtosammuttimen kokoisena. Tie on töyssyinen ja välillä pyllähdän istumaan takapenkille. Kerään innosta puhkuen pienen vartaloni ylös ja toivon, että minua määränpäähän kuljettava huolenpitäjäni olisi tällä kertaa unohtanut. Kaksi kieltoa ja kaksi äärimmäisen tylsää kyläreissua. Pienikin ihminen joutuu tukahduttamaan alkukantaisen viettinsä, käyttäytymään odotuksien mukaisesti. Lähestymme punatiilistä pilvenpiirtäjää (3 kerroksinen kerrostalo) ja uskon, että odottamani hetki on vihdoin koittanut. Ei ole kuulunut kieltoa, ei rajoituksia.. kyllä äitini on unohtanut! Nielaisen kerran ja huudahdan: ”Nyt me kiusataan Mikkoa!” Tämä tarina jäi elämään, koska järkytykseltään äitini ei koskaan unohtanut.
